Ammatilliseksi opettajaksi kasvaminen

Kasvutarinan alku

Päätös ammatilliseksi opettajaksi opiskelusta ei ole syntynyt pitkän pohdinnan myötä, ennemminkin hetken mielijohteesta. Omat opiskelutaidot eivät ole olleet koskaan kovin hyvät, en ole siis osannut edes kuvitella vielä viisi vuotta sitten toimivani opettajana. Peruskoulun suoritettuani lähdin suorittamaan ensimmäistä perustutkintoa, elektroniikka-asentajaksi valmistuminen jäi kuitenkin pienestä kiinni, päättötyö ja sitä edeltävä 2ov kurssi jäivät rästiin, kun työelämä rupesi kutsumaan armeijaan siirtymiseen asti.

Armeijan jälkeen hakeuduin uudestaan ammattikouluun opiskelemaan, tällä kertaa lähemmäs kotia ja valmistuinkin tuolloin normaalia nopeammassa aikataulussa, opiskeluni kestivät alle kaksi vuotta ja niin oli autonasentajan paperit taskussa. Tässä vaiheessa vitsailtiin kavereiden kanssa, että meistä kenestäkään ei voisi ikinä tulla opettajaa, no maailma on erikoinen paikka ja muutaman vuoden päästä minulle soitettiin, että ammatilliselle ohjaajalle olisi tarvetta koululla, tartuin tilaisuuteen ja pari vuotta työskentelin ohjaajana. Tuona aikana kävi ensimmäistä kertaa mielessä opetustyö, joskin ohimenevästi koska olin varma, että se ei ole minua varten. Aikaa kului, opiskelin itselleni autoalan erikoisammattitutkinnon, suunnitelmissa oli tuolloin hakeutua katsastus hommiin, kuitenkin jälleen puhelin soi ja käskettiin hakemaan opettajan työtä. Parin minuutin pohdinnan jälkeen päätin, että minusta tulee opettaja tässä vaiheessa, mutta en varmasti opiskele enää mitään uutta, kunnes 2kk työtä tehneenä päätin lähteä hakemaan ammatilliseen opettajan koulutukseen ja nyt nämä opinnot alkavat olemaan maalisuoralla.

Opiskelutaitoni ovat siis kehittyneet ja myös elämänkatsomus on avartunut, tästä johtuen jatko-opinnot ovat jo mielessä, aika näyttää mihin päädytään, sen kuitenkin olen oppinut, että en sano opiskeluille, ei ikinä. Jatko-opinnoista sen verran että mielessä pyörii ajatus suorittaa ammatillisen erityisopettajan pätevyys ja tämän lisäksi mahdollinen insinööri tutkinto omalta osaamisalaltani.

 

Pohdintaa opettajaksi kasvamisestani

Opettaja opintojen aloitus HAMK:issa tuntui alkuun epätodelliselta, pelottavalta, ja jotenkin lamaannuttavalta, etenkin ensimmäisen lähipäivän jälkeen, tietoa ja tavaraa tuli todella paljon enemmän kuin mitä oma aivokapasiteetti pystyi käsittelemään. Opinnot alkoivat kasvatustieteiden perusopinnoilla, näiden laajuus oli 13 op ja vetäviä opettajia oli kolmella eri kurssilla kolme eri opettajaa, kaikkien toteutustyyli oli myös yksilöllinen mutta yksi yhdistävä tekijä näissä oli, tiukka aikataulu, näin työnohessa opiskelevan silmin.

Omat opiskelutaidot olivat heikot alkuvaiheessa, kaikki tuntui vaikealta, jopa mahdottomalta, myöskin tieteellisten kirjojen lukeminen tahmasi pahasti, mitään vastausta ei meinannut löytyä alkumetreillä mistään, johtuen siitä, että en osannut opiskella oikein, yritin vain lukea ja lukea, samalla yritin ymmärtää lukemaani mutta tämä tapa ei kohdallani toiminut laisinkaan. Vihdoin löysin keinon, miten pystyn kirjoista löytämään etsimäni ja opinnot alkoivat sujua. Kasvatustieteet vaikuttivat alkuun pakolliselta pahalta, ilman hyötyjä mutta myöhemmin olen löytänyt näille merkityksen. Historiaa selatessa huomaa miten eri lailla asiat on toteutettu ennen ja kuinka mahdottomalta nämä ajattelutavat tuntuvat tänä päivänä, samalla oppii myös miettimään opetusta siltä kannalta, miten ei kannata opettajana toimia.

Kasvatustieteen opinnot olivat omalle kohdalleni ehkä sysäys opetuksen historiaan, filosofien luomia oppimiskäsityksiä on useita, ja näitä on yhdistelty, nykypäivän oppimiskäsitykset ovat monin osin jo kauan aikaa sitten käytössä olleista oppimiskäsityksistä yhdistelmä erilaisten käsitysten parhaista puolista, tai näin ajattelen nyt, onhan aiempiakin joskus pidetty parhaimpina, kunnes toinen on kumonnut ensimmäisen jne.

Ammattipedagogiset opinnot ovat antaneet paljon, niin kysymyksiä kuin vastauksiakin. Osa opintokursseista on ollut mielenkiintoisempia kuin toiset, olen kuitenkin päässyt oppimaan laaja-alaisesti opettajuudesta näiden opintojen aikana. Ajatusmaailma opettajana toimimisesta on muuttunut, ihmiset tulee kohdata sellaisena kuin he ovat, keskinkertaiselta opiskelijalta ei kannata vaatia kiitettävää eikä kiitettävältä opiskelijalta kannata hyväksyä keskinkertaista. Kaikki eivät ole samantasoisia tekijöitä tai suorittajia, kun opiskellaan ammattiin, jos olisivat niin silloin arviointia ei tarvittaisi kuin hyväksytty/hylätty asteikolla, vaatimukset ovat kaikille samat, niistä suoriutuminen on jokaisen oman tason mukaista, siinä missä toinen suoriutuu kiitettävän tasolla voi toiselle ponnistelut johtaa ainoastaan tyydyttävän tasoon, ja tämä ei ole väärin, jos olisi niin miksi arviointi asteikkoja olisi luotu.

Olen oppinut näiden opintojen aikana etenkin kohtaamista ja dialogin tärkeyttä opintojen etenemisen suhteen, dialogi mahdollistaa sekä oppimisen, reflektion että arvioinninkin, toimiva vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa on erittäin tärkeää (Cantell, 2010, s.9). Opettajaksi opiskelu ei ehkä ole kuitenkaan niin yksinkertainen asia kuin ennen ajattelin, toisaalta mihin ammattiin oikeasti valmistutaan koulusta suoraan valmiiksi ammattilaiseksi, ei mihinkään. Opettajakoulutus mahdollistaa opettajaksi kasvamisen ja antaa työkaluja käytettäväksi arjen erilaisissa tilanteissa, näitä työkaluja ei kuitenkaan osaa käyttää tai hyödyntää heti, niiden kanssa pitää oppia toimimaan ja tämä on juuri opettajaksi kasvamista. En ole kasvanut valmiiksi opettajaksi koulutuksen aikana mutta olen saanut erinomaisen kasvualustan koulutuksesta, kokemuksen karttuessa kasvua rupea tapahtumaan.

Ennen opintojen aloitusta en tiedostanut omaa opettajuuttani enkä kokenut, että omaisin riittävää tietoperustaa opettaakseni muita, tähän olen saanut huimaa vahvistusta ja ruvennut ymmärtämään, että vaikka tietoni ei ole kaikkein teoreettisinta, yleispätevää tietoa niin minun tietoni onkin käytännöllistä tietoa, tietoa mitä ei voi oppia kirjoista, vaan sitä syntyy käytännön kokemuksen ja tekemisen mukana. Koska tämä ei ole kirjoissa opittavaa tietoa, kutsutaan sitä hiljaiseksi tiedoksi tai yksinkertaisesti, taidoksi. (Collin, ym., 2010, s.83) Kaikkea minulta löytyvää tietoa ei pysty opiskelemaan, osa on pakko opettaa, ettei tämä tietotaito jää saavuttamattomiin muilta.

Opintojemme alussa meille näytettiin puu missä oli henkilöitä oksilla, rungolla ja puun juurella, tuolloin alkuun ajattelin, että olin opettajana jo kiivennyt tikkaita pitkin rungon ensimmäisille oksille ja opettajaopintojen valmistuttua olisin lähellä latvusta. Näin jälkeenpäin on helppo todeta olleeni hyvin väärässä, todellisuudessa minulla oli vasta ote tikkaista puun juurella ja nyt opintojen aikana olen päässyt kiipeämään tuon puun alaoksille tikapuita pitkin. Tästä eteenpäin tulee selviytyä itsenäisemmin kohti latvusta, tuonne huipulle pääsee vain kasvamalla opettajana ja kohtaamalla haasteita matkalla. Loppuun vielä lainaus Hannele Cantellilta (2010, s.6) joka toteaa seuraavasti: ”Opettajan ajattelu muuttuu kokemusten myötä” , tämän lauseen pystyn allekirjoittamaan myös itse, ajatteluni on muuttunut jo tämänhetkisten kokemusten myötä, kasvu on siis vauhdissa.

 

Lähteet

Cantell, H. 2010. Ratkaiseva vuorovaikutus – Pedagogisia kohtaamisia lasten ja nuorten kanssa. PS-Kustannus

Collin, K., Paloniemi, S., Rasku-Puttonen, H. & Tynjälä, P. (toim.) 2010. Luovuus, oppiminen ja asiantuntijuus. WSOY